Informaatioähky on hallittavissa, mutta saaste…?

Tämän pitäisi olla vastapainoa "informaatiosaasteelle"...

Että olenkin kyllästynyt tämän ihmismaailman menoon. Tuntuu ettei huvita enää edes kommentoida mitään mihinkään, koska se tuntuu vähän samalta kuin pitäisi koskettaa joitakin jätevedessä lilluvia epämääräisiä tavaroita, joita joku ihmisten keksimä systeemi toimittaa pyytämättä minun kotini olohuoneeseen; johonkin sellaiseen räikeän väriseen saaviin, jollaista en oikeastaan edes haluaisi pitää näkyvillä, mutta joka kuitenkin täytyy olla siinä keskellä olohuonetta, niin että siihen vähän väliä törmää, jos yrittää joitakin omia juttujaan tehdä siinä tilassa, joka on oleskelua varten; eikä siis tämän ihmismaailman epämääräisiä, vettyneitä ja limaisia tuotteita varten…

Mielikuva ei ole ”kaukaa haettu”, koska en hakemalla sitä hakenut, vaan se vain nousi mieleen, kun ajattelin, että olisiko minun hyvä kommentoida jotakin jostakin ajankohtaisesta asiasta tai ilmiöstä. Totesinpa itsekseni, että minua ällöttää ajatella asioita. Ehkäpä se epämääräisen värinen, räikeä saavi onkin television näyttö, ja ne vettyneet ja livettyneet tavarat ovat uutiskuvia. Enkä jaksa katsella mielikuvissanikaan niitä samoja tympeitä naamoja…

En välittäisi nähdä enää sen erään vahingoniloisesti virnuilevan naisihmisen naamaa (hän siis todella haluaa identifioitua naiseksi, joten en loukkaa häntä sanomalla häntä sellaiseksi) kun hän kertoo valtion budjetista; enkä sitä toistakaan virnuilevaa naamaa tuolta rapakon takaa, joka tuntuu olevan ideologinen oppi-isä tälle edellä mainitulle. En jaksaisi enää katsella niitä itseään täynnä olevia konservatiivi-populisti-ihmisiä ja heidän aikaansaannoksiaan. Enkä muitakaan naamoja, joitten ilme kertoo ahneesta, myötätunnottomasta, egoistisesta mielestä.

Yksinkertainen ratkaisu on pitää uutiskanava enimmäkseen kiinni, mutta kyllähän nyt joskus täytyy tarkistaa, mitä neljän seinän ulkopuolelle ja rapakon taakse kuuluu. Ne tympeät naamat vain jäävät kummittelemaan mielikuviini, vaikka näkisin ne vain kerran viikossa. Voimakas vastenmielisyydentunne vahvistaa muistijälkeä; niinpä he ja heidän tekemisensä lilluvat siellä räikeän värisessä saavissa keskellä olohuonettani. Noin kuvainnollisesti, siis. Ja nyt kun heitä ajattelin, olen ikään kuin joutunut koskettamaan heidän tuotoksiaan siinä saavissa, ja käsiini jäi ällöttävä tuntu…

Ällöttävien ilmiöitten ”käsittely” tuntuu siis ikään kuin jättävän käsiini jotakin limaista ja haisevaa, ja tarvitsen vähintäänkin käsienpesun, puhtaan pyyhkeen ja lisäksi jotakin tuoksuvaa voidetta peittämään mokomien niljakkaitten asioitten hajujäljet… Yhhyi.

Jonakin päivänä on ehkä pakko tarttua siihen saaviin ja yrittää raahata se ulos talosta, yrittäen olla läikyttämättä sen sisältöä lattioille. Mutta sisältö olisi pakko käydä läpi, eikä vain kaataa jonnekin pihan perälle; jos siinä on jotakin myrkyllistä, sehän täytyy hävittää turvallisesti. Ja jos siellä saavissa onkin jotakin hyödyllistä ja kierrätettävää, sekin täytyy ensin puhdistaa… Mutta se on vastenmielistä hommaa, enkä jaksa tehdä sitä tuosta vain. Enkä ainakaan nyt. En halua ihmismaailmaa tänne olohuoneeseeni. Haluan oman elämäni, rauhallisen läsnäolon hetken…

Mitä tehdä tälle ihmismaailman henkiselle jätteelle, joka tunkee kotiini näennäishyödyllisten tuotteiden mukana? Uutisia on kyllä hyödyllistä seurata, mutta niitten mukana tulee esimerkiksi mielikuvia, joita en haluaisi enkä tarvitsisi, ja informaatiota asioista, joita en jaksaisi ajatella, tai olisi niin väliksi edes tietää. ”Informaatioähky” on lievä ongelma verrattuna ongelmaan nimeltä ”informaatiosaaste” (en muista kuulleeni tuota nimitystä, mutta käytän sitä nyt, kun se tuli mieleen). Suuri osa informaatiosta ei näet ole vain ”ylimääräistä”, vaan jopa sairastuttavaa…

Onhan sentään eri asia ylensyödä lettuja kuin syödä vatsansa täyteen outoa mössöä, josta iso osa on pilaantunutta ja vaihteleva määrä jopa saastunutta.

Vähentyneistä sanoista ja reaktioista jedi-ihanteitten kautta boikottimuistutukseen...

Tässä vaiheessa, kun pidempi vuosilomapätkä on ohitse, tuntuu tarpeelliselta tehdä jonkinlaista tilannekatsausta omaan elämäänsä, tekemisiinsä ja olemiseensa. Minulla ei ole erityisemmin kiinnostanut kirjoitella mitään pakinavalituksia viime aikoina. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, olen kirjoittanut lähinnä parin lauseen kommentteja tai kuvatekstimäisiä toteamuksia englanniksi, ja lisäksi väsäillyt joitakin ”nukkemeemejä” tai ”koirameemejä”. Ja nyt tuntuu, että on suorastaan vaikeaa ilmaista itseään pitkästi ja suomeksi.

Jostain kumman syystä ei ole huvittanut katsoa joka ilta Ylen Uutisiakaan. A-studioitakin on ollut niin harvakseltaan kesäaikaan, ettei niihin ole kehittynyt tavanomaista tiedonsaantiin liittyvää ”F.O.M.O”-suhdetta, jollainen jossain vaiheessa keväällä meinasi olla. Tarkoitan siis sellaista, että saattaa alkaa pelätä jäävänsä paitsi jostakin oleellisesta tiedosta, ellei katsoa ajankohtaisohjelmia. Mutta todellisuudessa ne asiat tulevat kyllä vastaan jopa useamman kerran, kun selaa Ylen uutissyötteen edes kerran päivässä.

Ja sitten on niitä ”uutisia”, mitä joku asiantuntija on sanonut siitä, mitä joku ihminen on sanonut vaikkapa rapakon takana tai tuolla idässä, tai etelämpänä. Ja sitten joku toinen asiantuntija sanoo jotakin siitä, mitä se ensimmäinen asiantuntija sanoi; ja kas kun ei joku kolmaskin sano siihen jotain, ja neljäs siihen taas jotain. Ja sitten se asia onkin jo vanhentunut, ja kaikki tuo asiantunteva löpinä olikin aika turhaa.

Kaikkeen ihmisten kommentointiin ja mielipidelöpinään ei siis ole järkeä reagoida sen enempää kuin omiin ajatuksiinsa. Ja helpointa on olla reagoimatta, kun ei seuraa niitä löpinöitä. Ja oman päänsä löpinän voi antaa rullata omine aikoineen jossain taustalla, ja keskittyä tekemään sitä, mikä on juuri nyt oleellista, tärkeintä, tarpeellista ja/tai rakentavaa.

Luojan kiitos olen oppinut etenkin muutaman viimeisimmän vuoden aikana olemaan reagoimatta moniin sellaisiin asioihin, joihin jopa ylireagoin aiemmin elämässäni. Se muutos on tapahtunut meditoinnin kautta. Ja vaikka olen vasta alussa tuon taidon suhteen, silläkin vähällä taidolla on jo ollut huomattavan iso stressiä helpottava vaikutus.

Jos voisin vaikuttaa toisiin ihmisiin suoraan, sillä tavoin, että he tekisivät mitä vain minä kehotan, kehottaisin heitä kaikkia meditoimaan / harjoittamaan hyväksyvää, tietoista läsnäoloa. Uskon, että maailma olisi paljon parempi paikka kaikille eläville, jos ihmiset tekisivät niin. Mutta eihän minulla ole sellaista suoraa vaikutusvaltaa kehenkään. Voin vain suositella sitä oman kokemukseni, tutkimustiedon ja lukuisten asiantuntijoitten tieteellisen ymmärryksen perusteella. Voin suositella sitä myös hengellisille ihmisille. Kristittykin voi harjoittaa ”syvämietiskelyä” tai ”hiljaista rukousta”, jos kykenee suhtautumaan avoimin mielin kristillisten mystikoitten kokemuksiin.

Yksi asia tässä kesälomakaudessa on ollut se, että on tullut katsottua joitakin Marvelin ”supersankari”-elokuvia ja Star Wars- elokuvat ja -sarjoja. Pidän enemmän jedi-ritareista kuin amerikkalaisista nykyajan supersankareista. Jedit ovat varsin ”tietoisuustaitoisia” ja hengellisiä hahmoja, ja välttävät turhaa tappamista. ”Jedi-asenne” opettaa, ettei pahaan pidä vastata pahalla; muuten menee itsekin pahan puolelle. Ja tämänhän pitäisi olla myös kristittyjen periaate; mutta ainakaan oikeistokonservatiiviuskovaiset eivät sellaista periaatetta noudata.

Minua suorastaan kuvottaa se tekopyhä ja hurskasteleva meininki, mitä rapakonkin takana pidetään yllä, niittenkin keskuudessa, jotka siellä nyt hallitsevat. Siihen rakkaudettomaan ja omahyväiseen meininkiin osallistuvat ovat onnistuneet pilaamaan Jeesuksenkin maineen, ja minulla huvittaisi yrittää palauttaa se. En vain oikein ole vielä päässyt vauhtiin siinä. Onneksi jotkut kansainväliset ”proge-kristityt” pyrkivät samaan tavoitteeseen, niin en ole aivan yksin tuossa missiossa.

No. Yksi asia, mitä ajattelin yrittää saada aikaiseksi kaikesta muusta mielenvaivasta ja käytännön tekemisistä ja ADHD-oireista huolimatta, on se, että kokeilisin pikku hiljaa syksyn mittaan kääntää ”Jalkapuolimielipuolipuolihomo-jutun” englanniksi. Siitä voisi tehdä halvan e-version kansainväliseen myyntiin; ei rahasta, vaan tarpeesta saada tärkeä viesti laajempaan levitykseen. Romaaninhan oli tarkoitus herättää pohtimaan sitä, että…

”… mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, neuropoikkeavan, vammautuneen tai mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa? Ja jos rakkaus on elintärkeä lääke, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?”

Transihmisten ja muittenkin LGBTQ-ihmisten asema vaikuttaa olevan uhattuna tuolla maailmalla, niissäkin demokraattisissa maissa, joissa asiat ehtivät jo olla paremmalla mallilla tässä viime vuosina, kuten USA:ssa. Nyt siellä esiintyy tarkoituksellista vihanlietsontaa transihmisiä kohtaan, muun muassa sen tietyn punanaamaisen ja kellertävätukkaisen härskin papparaisen toimesta, ja UK:ssa taas esimerkiksi J. K. Rowling rahoittaa Harry Potter - varakkuudellaan trans-vastaista järjestöä. Kannattaisi siis boikotoida Harry Potter-tuotteita.

Ja nyt yritän tehdä jotakin pientä tavoitteitteni suuntaista.

Algoritmi syö motivaation ja helle voimat

Näitäkin tyyppejä voisi luonnehtia "progressiivisiksi kristityiksi". Dialogin kritiikki kohdistuu
rapakon takana rehenteleviin oikeistokonservatiiviuskovaisiin MAGA-heppuihin...

Olen viime viikkoina keskittynyt tuottamaan lyhyitä viestejä ja kuvia Bluesky-tililleni englanniksi, ja panostanut vähemmän suomenkielisten päivitysten tekemiseen. Samalla olen kerännyt informaatiota siitä, millainen meininki on muualla maailmassa esim. sateenkaariväen oikeuksien suhteen. Olen oppinut myös käsitteen ”progressiivinen kristillisyys”, jota voisin hyödyntää myös oman hengellisen ideologiani kuvaamisessa; tarkoituksellisesti korostaen sitä näkökulmaa, etten ainakaan ole mikään oikeistokonservatiivi-feikkiuskovainen.

Monet ihmiset tuolla maailmalla tuottavat varsin osuvia ja toimivia meemejä ynnä muita sentapaisia liittyen rapakon takaisen menon kritisointiin. Mutta kun nykypäivänä ei voi oikein luottaa sokeasti mihinkään; siis, edes sellaiseen materiaaliin, joka tuntuisi vahvistavan omaa tuntumaa esimerkiksi erään julkisuuden henkilön moraalittomasta luonteenlaadusta; en halua jakaa eteenpäin sellaistakaan. En halua tieten tahtoen ottaa riskiä, että ”annan väärän todistuksen lähimmäisestäni” jakamalla eteenpäin tietoa, jonka alkuperästä ei voi varmaksi tietää… Kunpa tietäisikin.

Seuraan Blueskyssä muutaman arvojeni mukaisen järjestön ja aktivistin päivityksiä, ja etsin sitten lisää tietoa asioista muualta, jos en ole varma, mihin mikäkin uutinen tai näkemys viittaa. Kun kirjoittelen lyhyitä tekstinpätkiä englanniksi, olen alkanut välillä ajatella englanniksi, kun mietin vaikkapa, mitä pitikään muistaa kysyä joltain läheiseltä tänään… Siis, vieras kieli on alkanut aktivoitua päässäni, mutta tarvitsen silti vielä Wordin ”kääntäjän” apua, koska sanastoni on vielä turhan niukka monimutkaisempien ilmiöitten kommentointiin, ja oikeinkirjoituskin tökkii…

No, en tiedä, onko minulla jotakin erityistä asiaa jaettavaksi nyt suomenkielellä. Olen sanonut jo aika paljon kaikenlaista tässä blogissani, ja turhautunut näitten vuosien mittaan siihen, etten tunnu saavan viestiäni perille niille ihmisille, joille se voisi olla kaikkein eniten tarpeen. Epäilen myös edelleen, että etenkin tiettyjen kirjoitusteni näkyvyyttä rajoitetaan hakukoneissa. Jotkut järjestötkin ovat uutisoineet samanlaisesta ilmiöstä netissä. Hoh! Algoritmeille on siis annettu valta päättää, millaista ”tietoa” ihmiset saavat täältä bittiavaruudesta nähtäväkseen. Ja jotkut ihmiset saattavat olla niin höppänöitä, että uskovat kaiken mitä näkevät.

En pidä tästä helteestä, koska liiallinen kuumuus tekee aivotoiminnankin läkähtyneeksi, ja kun nyt tuntuu olevan myös motivaatiopula tuottaa tekstiä tänne, lopetan lyhyeen.

Jos joku haluaa katsoa englanninkielisiä minijulkaisujani, tästä pääsee Bluesky-tililleni.

IIK, transnainen vessassa!?! Vai onko se noita-akka?

Kannen kuva ilmaisee sitä, että
ihmisen tekemästä tulkinnasta
 syntynyt mielikuva ei useinkaan
vastaa todellisuutta, ja se voi olla
jopa "negatiivi" reaali-ilmiöstä.

Törmäsinpä tuolla Blueskyn puolella viestiin, jossa kerrottiin J. K. Rowlingin viimeisimmästä trans-vihamielisestä teosta, sekä osuvaan meemiin tähän liittyen. ”The Guardianin” jutun mukaan Rowling on nääs kehottanut ottamaan kuvia naistenvessoissa siltä varalta, että siellä onkin transihmisiä (tästä ko. Bluesky-viestiin).

Jo aiemminhan satuin törmäämään myös uutiseen, että Rowling käyttää ”Harry Potterista” saamiaan varoja trans-vastaisen organisaation perustamiseen, ja päätin, etten kyllä osta enää mitään ”Harry Potter” tuotteita, koska en todellakaan halua rahoittaa sellaista organisaatiota. Täällä myös osuva meemi aiheesta.

Kaikki se, mitä itse olen kirjoittanut, välittää ihan päinvastaista viestiä ainakin mitä tulee transihmisiin ja LGBTQIA2S+ - asioihin. Ja jos tienaisin kirjoittamisistani, mieluummin tukisin ylimääräisillä rahoilla näitä vähemmistöihmisiä. Mutta (kuten Ohdakemaa-blogin puolella jo totesin asiaa pohtiessani), enhän minä tällaisella epäkaupallisesti tuotetulla kirjallisuudella tienaa ylimääräistä, joten ei minulla ole tällä saralla muuta annettavaa kuin tarinoitteni sisällöllinen viesti. Kunpa se leviäisi edes aktivisteille.

No, jossakin päin on sentään alettu reagoida Rowlingin transfobiseen vihamielisyyteen, kuten tuolla. Surullista, että joku onkin niin pelokas, vihamielinen ja vainoharhainen. Ymmärrän, että on tärkeää puolustaa ja ajaa naisten oikeuksia, niin kauan kuin niitä ei enää ole tarvetta puolustaa, muttei sellaisen aktivismin tulisi kummuta miesvihasta tai synnyttää vihaa esimerkiksi juuri transnaisia / transtaustaisia naisia kohtaan; ikään kuin transtaustaiset naiset uhkaisivat cis-naisten etuja heidän arjessaan, tai suoraan ihmisinä esimerkiksi vessoissa ja pukuhuoneissa... Joo, jotain suhteellisuudentajua, kiitos!!!

Minulle on syntynyt käsitys, että transtaustaiset naiset kohtaavat vielä enemmän transfobisia reaktioita, ennakkoluuloja ja vihaa kuin transtaustaiset miehet, ja minulla on aavistus siitä, millaisista syistä se saattaisi näin ollakin, mutta eipä siitä tässä ja nyt sen enempää. Pääpointtihan on siinä, että transihmiset, muunsukupuoliset ja muutkin genderqueer- ihmiset ovat kaikki ihmisiä, siinä missä cis-naiset ja cis-miehetkin. Ja jos joku tätä asiaa kauhistelee vaikkapa ”uskonnollisista” syistä, niin pohdiskelkoon hetken näitä vaihtoehtoisia näkökulmia:

A ) Jos maailmankaikkeudella on Luoja, hän on luonut myös LGBTQIA2S+ - ihmiset, koska heidän erilaisuudellaan on biologinen/synnynnäinen perusta (usein neurokirjava), ja sillä on myös jokin tarkoitus tässä maailmassa (biodiversiteetinkin näkökulmasta). Ja siksi heillä on oikeus kehittyä omanlaisikseen niissä puitteissa kuin on mahdollista, ja saada tähän myös tarvittaessa apua; siinä missä cis-heteroillakin on oikeus vaikkapa korjauttaa synnynnäinen sydämen läppävika tai kitalakihalkio, hankkia silmälasit näköä parantaakseen, oikoa hammaskalustoaan, jne. jne.

Transsukupuolisen ihmisen kokema dysforia (ilman korjaavaa hoitoa) uhkaa hänen mielenterveyttään ja aiheuttaa myös itsetuhoisuutta, ja siksi hänellä täytyy olla oikeus hoitoon siinä missä niilläkin ihmisillä, joilla on jokin esim. kehityksellinen häiriö, vamma tai sairaus, joka vaikuttaa oleellisesti hänen elämänlaatuunsa ja elämänhaluunsa. (Tämän suuntainen on myös Suomen Psykologiliiton kanta, eikä vain minun.) Ja jos yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri validisoisivat esimerkiksi kolmannen sukupuolen/sukupuolineutraalisuuden (niin juridisesti kuin sosiokulttuurisesti), muunsukupuolisten kokema sosiaalinen dysforia lievittyisi, ja lääketieteellisen ”neutraloivan” hoidon tarpeellisuuskin ehkä otettaisiin trans-poliklinikoilla paremmin ”tosissaan”.

B ) Jos taas maailmankaikkeus olisikin vain sattumanvaraisesti syntynyt (mitä en itse usko, mutta uskokoon kukin, miten haluaa), tällä kaikellahan ei olisi mitään syvempää ideaa tai hengellistä merkitystä, eikä siis olisi mitään väliä silläkään, millaisia ihmiset ovat. Ihan sama siis, onko joku LGBTQIA2S+ tai ei. Ketään ei voisi ”tuomita” ainakaan ”uskonnollismoralistisista” syistä. Mutta sittenpä ihmiset ihan vain omin päin tappelisivat keskenään milloin mistäkin egoistisesta tarpeesta, mielihalusta tai pelosta, pohdiskelematta koskaan ”syntyjä syviä”, maailmankaikkeuden alkuperää ja syytä olemassaololleen. Ei olisi olemassa kollektiivista tietoisuutta, johon yksilön tietoisuus voi yhdistyä; ei mitään ”korkeampaa voimaa ja viisautta”, ”universaalia rakkautta ja harmoniaa”… Mutta olisipa vapaus tehdä mitä lystää ja vaikka listiä ne kaikki, joista ei pidä, ja ottaa toisilta, mitä itse tarvitsee välittämättä toisen kärsimyksestä, ja niin edelleen…

Tällaistako ”jumalattomuutta” ihmiset muka haluavat? Nimittäin, ellei ihminen usko, että myötätunto (=rakkaus) on perustavanlaatuinen, ihmisen toimintaa solidaariseen suuntaan ohjaava ”voima” tai ”viisaus” ja parasta, mitä hänen kannattaa tavoitella, eihän hänen kannattaisi tuntea myötätuntoa ollenkaan tässä kilpailunhaluisten ja menestymään pyrkivien opportunistien tähdittämässä maailmassa, jossa ”sääli on sairautta” ja ”myötätunto tekee vain heikoksi ja estää menestymisen!” No, miksi ”sydämen viisaus” on kuitenkin aika arvostettua kärsivien ihmisten keskuudessa, ja myötätuntoa on sangen vaikea puuduttaa kokonaan? Siksi, että kyky myötätuntoon on ohjelmoitu suurimpaan osaan ihmisistä (ehkä jopa 99 %:iin), ja se on säilynyt ihmispopulaatiossa kautta sukupolvien, koska se on mielekästä eloonjäämisen kannalta. Ja jossakin vaiheessa elämäänsä valtaosa ihmisistä yleensä ehtiikin tajuta, että ”rakkaus on suurinta”; viimeistään, kun on henki kyseessä.

C ) Jos taas joku kuvittelee, että maailma on kyllä luotu, mutta sen luoja onkin joku ahdasmielinen ja armoton, arvaamattomasti käyttäytyvä ja sadistinen universaali äly, joka olevinaan ensin luo kaiken elävän ja elottoman kaikessa monimuotoisuudessaan, mutta haluaakin sitten toisten luotujen käyvän armottomasti sellaisten kimppuun, jotka poikkeavat heidän mielestään siitä, mikä olisi milloinkin oikein ja suotavaa heidän mielestään… Ja tällainen sadistinen, rakkaudeton luoja ottaa ilon irti siitä, kun ihmiset kilpailevat, pelkäävät, vihaavat ja inhoavat toisiaan; aiheuttaen toisilleen kärsimystä. Te kaikki julmaan ja valikoivaan ”tuomarijumalaan” uskovat: eihän tuommoinen ole evankeliumin mukaista, eikä teidän jumalanne ole ainakaan se, joka on ilmaissut olevansa itse RAKKAUS. Eräät ”kristityiksi” itseään kutsuvat omahyväiset, hurskastelevat ja egoistiset julmurit herättävät epäilyksen, ovatko he ”Jeesusta nähneetkään”, niin sanoakseni…

Tällainen ihminen tekee jumalastaan ”oman kuvansa”, projisoi oman mielensä omaan visioonsa jumalasta… Ja tuloksena on epäjumala. Armottomat uskovaiset siis palvovat oman armottomuutensa projisoinnin tulosta, epäjumalaa. No, ei kai tätä näkökulmaa tarvitse enempää edes kuvailla?

Esimerkiksi Priden ja LGBTQIA2S+-ilmiöihin liittyvän ”woken” vastustamisessa taitavat isointa ääntä pitää ne ihmiset, jotka identifioituvat voimakkaasti omaan sukupuoleensa ja takertuvat normeihin, tapoihin ja ”perinteisiin”, jotka kannattelevat tätä heidän ulkoista, sukupuoleen perustuvaa identiteettiään (”Olen mies, tykkään naisista, teen miesten hommia!” ”Olen nainen, tykkään miehistä, teen naistenhommia!”). He kokevat kaiken omista käsityksistään poikkeavan uhkana omalle identiteetilleen = egolleen, joka on kovin riippuvainen ulkoisista asioista. Ongelma on siinä, ettei heillä ole tietoisuutta olemassaolonsa ihmeellisyydestä, tai siitä, mitä he ovat henkisellä tasolla tai varsinkaan hengellisellä tasolla: siis olentoja, jotka ovat.

Ja toinen iso ongelma on konservatiiviset, ahdasmieliset, lakihenkiset uskovaiset, joitten henkilökohtainen maailma ja oma itse tuntuu romahtavan, jos he joutuvat luopumaan säännöistä ja uskomuksista, joihin he ovat takertuneet omaa ahdistustaan paetakseen (”meidän jumala sanoo sitä, meidän tätä…”). Ja tähänkin voi sanoa, että mitä hengellisempi ihminen, sitä vähemmän ”sukupuoli-identiteetillä” on ylipäätään väliä. Minusta olisi aika naurettavaa, jos joku hengellinen ”pyhimys” korostaisi omaa sukupuoltaan/sukupuoli-identiteettiään, tai luokittelisi toisia ihmisiä sukupuolen mukaan.

Ja sitten on niitä toksisia ”mahtisonneja” ja ”ääri-femmareita” (vai miten heitä nyt nimittäisikään, ”TERFFEJÄ”?), jotka ovat ihan vain itsekeskeisiä ja ilkeitä ”kiusaajia”, ja saavat rohkealla inhottavuudellaan suosiota noilta tavallisen tason ennakkoluuloisilta cis-miehiltä ja cis-naisilta, jotka etsivät vahvoja egoja turvakseen ”pelottavia” vähemmistöjä vastaan…

Tämä on siis tietysti lonkalta vetämäni yksinkertaistus tuosta ilmiöstä. Itse en pelkää transihmisiä vessoissa, pukuhuoneissa tai muuallakaan sen enempää kuin cis-ihmisiä (en yleensäkään pidä monista ihmisistä ahtaissa tiloissa ilman yksityisyyttä, sukupuolesta riippumatta). Mutta suoraan sanottuna inhoan toksisia ”mahtisonneja” ja ”ääri-femmareita”, jotka kiusaavat heikommassa asemassa olevia, kuten vähemmistöihmisiä. Yritän kyllä herätellä myötätuntoa näitä ”käveleviä myrkkyjä” kohtaan sitä kautta, että ymmärtäisin heidän raukkamaisen toimintansa taustalla olevat säälittävät motiivit, mutta nekään eivät oikeuta heidän syrjiviä ja ennakkoluuloisia tekojaan.

Ja siirtyäkseni J. K. Rowlingin tekemisistä omiini... voin vain todeta, että hän antaa kyllä nyt minulle erittäin hyvän syyn kehua omia kirjojani tästä näkökulmasta. Kirjanihan ovat sangen LGBTQIA2S+ - ystävällisiä, ja etenkin Ohdakemaa- sarjan seitsemännestä osasta alkaen niissä esiintyy useampia genderqueer- hahmoja (kuten muunsukupuolisia/transsukupuolisia), kuten myös jatko-osissa (”Warginmaan Hiljainen Sota” ja tuorein tekeleeni, ”Warginmaan Noita”).

Rowling on toden totta osannut kaupallistaa noitatarinansa ja ”lyönyt leiville” niillä, mutta se, mihin hän nyt käyttää varakkuuttaan, on täysin vastoin omaa ajatteluani. Olkoon seuraava julkaisuni siis osaltaan ”vastaisku” hänen trans-vastaisuudelleen!

Kuinka ollakaan, tarinani ”Warginmaan noidasta” ei ole mikään noitia ja velhoja ihannoiva epälooginen populaarifantasiatarina, vaan enemmänkin psykologisia faktoja sisältävä tarina, joka sijoittuu keskiajan tapaiseen maailmaan (suht realistiseen), mutta jossa kuitenkin on myös fantasia/scifi-elementtejä (mahdollisimman loogisia, koska Asperger-piirteeni pitävät loogisuudesta). Tarina kuvaa ”ihmismielen tuhoisaa taipumusta pelätä sitä, mitä ei vielä tunne, ja sokeutua omiin oletuksiinsa” (kuten esittelytekstissä totean), mutta samalla se on myös queer-henkinen rakkaustarina.

Aloitin tämän tarinan kirjoittamisen vuodenvaihteessa, lähes yhtäkkiä, pohjaten juoni-ideaan, jonka olin saanut melkeinpä täsmälleen kolme vuotta aiemmin. Tarinaidea palautui mieleeni keskusteltuani erään samanhenkisen ihmisen kanssa jostakin häntä kiinnostavasta fantasiajutusta. Tuo hänen innostuksenaiheensa nosti minulle jotenkin epäsuorasti inspiraation aloittaa lopultakin kirjoittamaan romaania aiheesta, joka on itsellenikin joiltain osin ”sydämenasia”.

Kirjoitin tuon tarinan ”ulos päästäni” vain noin kuukauden aikana. Ajatukset ja mielikuvat syntyivät välillä niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa kaikkia kohtauksia kunnolla, joten jätin ne myöhemmin täydennettäviksi. Kevään mittaan pidin välillä ”makuutuskausia” ja työstin käsikirjoitusta ”muokkauslukukierroksilla”, joista viimeisimmän tein viime viikolla.

Päätin tietoisesti, etten aio ”kiduttaa itseäni” liiallisilla muokkauspaineilla enää kesän yli, että saan romaanin ylipäätään julkaistuksi. Niinpä lähestyin viimeistelyvaihetta ”potkut perfektionistille”- tyyliin, jollainen auttoi saamaan myös edellisen romaanin valmiiksi (saatan näet hioa ja hioa tekstejäni loputtomiin, ellen tekemällä tee itselleni sitä ”loppua” ja pakota itseäni sietämään mahdollisia huolimattomuusvirheitä ja keskeneräisyyksiä). ”Warginmaan Hiljainen Sota” oli erityisen työläs prosessi verrattuna yhteenkään Ohdakemaa-sarjan romaaniin, ja siihen verrattuna tämän uusimman romaanin kirjoittaminen sujui melkein kuin vettä vain, kunnon virtauksella suorastaan…

”Warginmaan noidan” tarina sijoittuu ajallisesti Ohdakemaa-sarjan viimeisen osan tapahtumien jälkeisiin vuosiin, ja siinä esiintyy myös joitakuita aiemmista tarinoista tuttuja henkilöitä, mutta kertoja on uusi hahmo; Argillan ja Warginmaan rajaseudulla syntynyt Eemil. Viittauksia ”Warginmaan Hiljaiseen Sotaan” tulee ilmi tarinan myötä; ovathan tuon ajan tapahtumat osa argillalaisten historiaa ja ”warginmaalaisten salaisuutta”.

Tästä pääsee lukemaan romaanin takakansitekstin Ohdakemaa-blogin puolella.

Trump, ole huoleti, en ole tulossa sinne!

Terapeuttisessa nukkeleikkimaailma-blogissani on sarjispätkä, joka käsittelee ihmisten
välisiä vuorovaikutusvaikeuksia... Tuskinpa kovin kiinnostavaa MAGA-ihmisistä.

Keskustelimme äskettäin kollegojen kesken ”niitä näitä”, ja yksi kertoi käyneensä rapakon takana enkeleitten kaupungissa maastopalojen ja mielenosoitusten välisessä aikaikkunassa. Hän pääsi kuulemma ongelmitta sinne ja takaisin, kuten pääsi myös Bilbo toisessa maailmassa, tosin ei ihan ongelmitta. No, joillakuilla muilla on kuulemma saattanut olla hankaluuksia päästä tuonne ekstroverttien luvattuun maahan, jossa tällä hetkellä vaikuttaa olevan valtaa pitämässä aikamoisia ääliöitä ja/tai toisten ääliömäisyydestä hyötyviä egoisteja. Tai, päästä sieltä pois, kuten yksi kauhutarina kertoi…

Niin että jos siellä jotkut tutkailevat minun sometilini läpikotaisin ja löytävät sieltä tällaisen heikäläisiä kritisoivan tekstin, voi käydä niin, etten saisi lupaa astua tuolle maaperälle; tai jos olisinkin sinne astellut, en pääsisikään noin vain kotimatkalle. Minä kun tuotan heikäläisten, noitten ”woken-nitistäjien” ja muiltakin osin fanaattisten pikkusielujen ynnä muitten ei-tietoisten, egonsa vallassa olevien ihmehurskastelijoitten ja oman napansa ihailijoitten mielestä muutenkin epäsuotavaa sisältöä.

Voi ei, miten kestän tämän kauhean vastoinkäymisen (e.v.v.k.), etten voisikaan ikinä lennellä tuonne suureelliseen MAGA(MEGA-ääliöitten) - valtakuntaan? Onhan se ollut haaveeni (tiedostamaton painajaiseni) lapsesta saakka, että kyllä sitä kerran elämässä täytyy käydä siellä ihanassa (kermakakkuisessa) Ameriikassa, jossa ”miehet on miehiä” (toksisia) ja ”naiset naisia” (toksisia), eikä ”muita” olekaan, paitsi lapsia, eli ”tyttöjä ja poikia”, ja lapsetkin ovat ainakin olevinaan lapsia (koko ikänsä)?

Miksi sitä mannerta kutsutaan ”Amerikaksi”, kun se nimihän tulee äijältä, jota ei ollut vielä olemassakaan, kun sillä mantereella jo asusteli ihmisiä? Ja niitten alkuperäisten asukkien keskuudessa oli ”muunsukupuolisia”, eikä siis pelkkiä miehiä ja naisia, eli ”two-spirit”- ihmisiä. Mutta sitten kun sinne maahan muutti nykyisten republikaanien esi-isiä, eiväthän he tajunneet sitä meininkiä, eivätkä tajua vieläkään. Nääs kun tyhmä ihminen ei jotain ilmiötä tajua, hän kieltää sen olemassaolon kokonaan.

Eihän minulla ole mitään sitä mannerta vastaan, sinänsä; siis, se iso maaläntti on varmaan alkujaan ollut ihan harmitonta maaperää, ja alkuperäiskansat ovat olleet todennäköisesti ihan ok ihmisiä verrattuna niihin, jotka sinne väen väkisin muuttivat ja valloittivat heidän maansa… Ja joitten jälkeläisistä yli puolet nyttemmin valitsi heitä johtamaan sen järkyttävän ”pellen”, jonka hävytön itsekylläisyys näyttää vain paisuvan ja paisuvan…

On niin typerää, että sellainen porukka, joka on itsekin ”maahan muuttaneitten” jälkeläisiä (sellaisten ”maahan muuttaneitten”, jotka ovat hyvin tuhoisalla tavalla hävittäneet alkuperäiskansaa tieltään) nyt sitten suhtautuu vihamielisesti siirtolaisiin. Pohdiskelin tänään, että tuo asia, että iso osa vaaleaihoisista amerikkalaisista on aiempien maahanmuuttajien jälkeläisiä, taitaa olla jonkinlainen tabu aihe, tietoisuudesta torjuttu häpeätrauma, joka saa jotkut ihmiset erityisen ennakkoluuloisiksi ja vihamielisiksi nykyisiä maahan pyrkijöitä kohtaan…

Ihminen, joka on joskus itse tehnyt jotakin kauheaa, mutta haluaa salata sen ja unohtaa sen itsekin, saattaa ajatella ja toimia järjettömän vihamielisesti ja tuomitsevasti sellaisia kohtaan, joitten pelkää tekevän jotakin samanlaista. Vähän niin kuin rankaisisi toisia omasta synnistään, jota ei halua tunnistaa ja tunnustaa. Ja tämähän on vain yksi esimerkki siitä, miten ihminen projisoi omaa syyllisyyttään toisiin, kun ei tiedosta eikä tunnusta sitä omaansa.

Niin että ihan oikeasti, miksi haluaisin matkustaa maahan, jonka väestöstä yli puolet on ainakin olevinaan kannattanut sitä miestä, joka on sitten saanut kätyreineen aikaan sen kaiken, mikä tällä hetkellä itkettää ja naurattaa ja kauhistuttaa ihmisiä ympäri maailmaa? Kun en muutenkaan pidä ihmisistä mitenkään erityisen paljon, enkä varsinkaan itsekeskeisistä ja epäempaattisista, niin miksi hakeutuisin paikkaan, jossa sellaisia on aivan ylettömiä määriä?

En siis oikeasti ole haaveillut käyväni siellä ”edes kerran elämässä”, eikä minua liikuta se, vaikken sinne koskaan pääsisikään, etenkään tuon nykyisen hallinnon aikaan. Jos joskus maailmassa olisi ekologinen tapa matkustaa rapakon taakse ja olosuhteet olisivat otolliset, menisin ehkä Kanadaan katsomaan isoja susia, havumetsiä, vuoria ja jokia, ja haluaisin jututtaa jotakuta ”two-spirit”-ihmistä ja ehkä Eckhart Tollea. Mutta en haaveile sellaisestakaan sen enempää kuin ohimennen ajattelen sellaisiakin, että J. R. Tolkien olisi elossa ja voisin mennä kuuntelemaan hänen luentoaan. Tai että Layne Staley olisi ollut asiakkaani ja olisin pystynyt auttamaan häntä niin paljon, ettei hän olisi kuollut ennenaikaisesti, vaan tekisi yhä musiikkia ja olisi naimisissa Jerry Cantrellin kanssa…

No, mutta koska siellä mantereella rapakon takana on tälläkin hetkellä myös sellaisia ihmisiä, tavallisia ja erikoisempiakin, jotka kärsivät nykyhallinnosta ja sen politiikasta, en tietenkään voi sanoa ”inhoavani koko valtiota”. Haluan osoittaa solidaarisuutta niille sikäläisille, jotka kärsivät ja pelkäävät, tai yrittävät ajaa asioita toistenkin hyväksi, kuten puolustaa ihmisoikeuksia ja edistää ilmastoasioita. Ja niille, jotka ihan vain yrittävät pysyä hengissä vaikeissa olosuhteissa…

Ja osittain tätä solidaarisuutta osoittaakseni avasin Bluesky-tilin, jossa voin julkaista kuvia ja lyhyitä englanninkielisiä tekstejä. Niin että sieltäpä voi vaikka itse Trumpkin ihan omalla kielellään lukea näkemyksiäni ja kauhistella nukkekuviani. Eihän hänen oikeasti tarvitse pelätä, että olisin hänen valtakuntaansa tulossa aiheuttamaan kummeksuntaa omalla olemassaolollani.

Hävettäviä piipahteluja?

Pieni pohdintatehtävä. Yritähän analysoida, millä tavoin tuntemasi ihmiset suhtautuvat seuraaviin hypoteettisiin tilanteisiin, ja mikä on valtavirran suhtautumistapa:

Olipa kerran eräs filmitähti, joka piipahti yksityislentokoneellaan Suomessa katsomassa rakenteilla olevaa huvijahtiaan. Yle uutisoi tapahtumasta.

Olipa kerran työntekijä kahvihuoneessa, joka kertoili nenä pystyssä, mutta olevinaan vaatimattomana, miten kiva oli piipahtaa lomailemassa jossakin kaukomailla. Ja toiset tunsivat painetta kertoa omista kivoista piipahteluistaan tai piipahteluaikeistaan, ja vähintään yksi heistä päätti, että seuraavalla lomallaan hänkin kyllä piipahtaa jossakin kivassa paikassa.

Olipa kerran henkilö, joka avasi läppärinsä ja katseli siihen avautuvaa kuvaa, jossa luki jotensakin näin: ”Jos haluat nähdä vesiputouksia, tässä sinulle seuraava matkakohde!” Ahaa, se on jossain Etelä-Amerikassa. No voisihan siellä vaikka piipahtaakin. Kun tekee niin kovasti mieli nähdä putouksia, ja elämäni mielekkyys on niin kovasti kiinni siitä, näenkö eteläamerikkalaisia vesiputouksia ihan livenä… Ja masennun ja kärsin kovasti, jos ei ole aikaa, rahaa eikä muutenkaan mahdollista lähteä sellaiselle matkalle. Tai jonnekin muualle piipahtelemaan. On kovin kurjaa, kun ei saa kaikkea mitä alkaa haluta, vaikkei alkujaan oikeastaan halunnutkaan…

Tunnistitko, mikä on

a) Ajattelemattomien höppänien näkökulma?

b) Ympäristötietoisen näkökulma?

c) Nihilistin näkökulma?

d) Joku sekalainen ja määrittelemätön suhtautumistapa?

Ei huvita nyt enempää edes vatvoa tätä asiaa. En ymmärrä, minne lentohäpeä katosi, vai eikö se ehtinyt vielä kunnolla levitäkään?

Lainaus (https://www.ilmastoapu.fi/kirjoitus/9515):

"Maailmanlaajuisesti lennot aiheuttavat yhteensä noin 860 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt (2017).

Muusta ihmisen toiminnasta johtuvat päästöt ovat noin 40 miljardia tonnia hiilidioksidia, jolloin lentojen osuus päästöistä on 2,1 prosenttia ja todelliset vaikutukset huomioiden noin neljä prosenttia.

Lentoliikenteen matkustajamäärät ja päästöt ovat kasvaneet jatkuvasti viime vuosikymmenten aikana.

Euroopan lentoliikenteen ympäristöraportin mukaan lentojen määrän odotetaan lisääntyvän vuoteen 2005 verrattuna noin 45 prosenttia vuoteen 2035 mennessä."

Oikeus olla omanlainen?

"Leikkimielimaailman" Jade-Jalmari on valmistautunut terapeuttiseen "mielenilmaukseensa"...

Kirjoittelin pohdintaa tästä aiheesta alkujaan yli kaksi vuotta sitten, muttei minulla näköjään huvittanutkaan julkaista ajatuksiani vielä silloin. Nyt kuitenkin törmäsin noihin aiempiin pohdintoihini, ja arvioin aiheen itselleni ajankohtaiseksi; se nääs liittyy ainakin jossain määrin siihen sarjakuvaan, jota olen täällä toisessa blogissani jatkokertomuksena julkaissut.

Kyse on siis siitä, onko ihmisellä oikeus olla oma itsensä, omanlaisensa, vai täytyykö hänen enemmän tai vähemmän mukautua ja muovautua ympäristön odotusten ja oletusten mukaiseksi, vähintäänkin ulkoiselta käytökseltään tai olemukseltaan…

Olin pari vuotta sitten kovin tympääntynyt siihen, etten voi olla ”omana itsenäni” vieraampien ihmisten seurassa, vaan minun täytyy mukautua siihen, millainen oletan heidän odottavan minun olevan, etten vain tuota ylenmääräistä hämmennystä, vaivautumista ja oudoksuntaa, ärtymystä tai vihamielistä kummeksuntaa, tai ylipäätään minkäänlaista sellaista huomiota, joka sotkee tärkeämpien asioitten käsittelyä. Ihmisten oudoksuvat tunnereaktiot ovat sitä paitsi rasittavia; saati sitten, jos omituisuuksiani aletaan ihmetellä ja kysellä ääneen, ja siitä tulee ylimääräistä vuorovaikutusta.

Minusta tuntui, etten saa ja/tai halua herättää huomiota olemalla liian outo; en edes liian persoonallinen. En halua shokeerata ihmisiä. Minun pitää siis olla turvallisen tavallinen, eikä mikään epäilyttävä kummajainen.

No, minulla oli joskus vuosia sitten asiakastyötä tehdessäni jalassani vihreät tennarit. Minusta niissä ei ollut mitään omituista ja pidin niistä itse, mutta asiakkaani tuijotti niitä ja tuhahti sitten jotakin niitten väristä ja tyylistä, mikä tulkintani mukaan kuvasti kokonaisvaltaista paheksuntaa pukeutumistyyliäni kohtaan. Ohitin kommentin kohteliaasti, mutta tapahtuma haittasi rakentavan vuorovaikutuksen kehittymistä. Vei pidemmän aikaa saavuttaa kyseisen asiakkaan luottamus ammatillisiin kykyihini ja uskottavuuteeni. Ehkäpä tuo yksittäinen tapahtuma vahvisti oletustani, ettei asiakastyössä saisi olla liian persoonallinen…

Nykyään luottamuksellisen yhteistyösuhteen rakentamiseen asiakastyössä ei ole senkään vertaa aikaa kuin silloin aiemmin, joten pitäisi kai olla ensi silmäykseltä riittävän uskottava psykologi, jotta voi ryhtyä heti työstämään asiakkaan asioita jollakin näyttöön perustuvalla lyhytterapeuttisella menetelmällä. Pitää siis olla asiallinen, neutraali, ”normaali”, ettei kohtaamisessa mene aikaa työntekijän habituksen ihmettelyyn ja ammatillisuuden puntarointiin.

Eihän tähän ole mitään kirjoitettuja sääntöjä, mutta onpahan kuitenkin jonkinlainen ääneen lausumaton paine. Itse en pidä siitä, jos työntekijä viestii pukeutumisellaan ”asemaansa” tai pukeutuu jotenkin ylettömän viehkeästi tai paljastavasti. Itselläni ei ole mitään kalliita vaatteita eikä asusteita, jollaisilla jotkut ammattilaiset ehkä yrittävät viestiä sitä, että ovat olevinaan jotenkin ”parempia” ihmisiä kuin ”autettavat”.

En myöskään yritä olla erityisen ”tyylikäs” tai ”muodikas”. Minulla on vain omanlaiseni mieltymys tietyntyylisiin vaatteisiin, joten niistä saattaa muotoutua jonkinlainen ”tyyli”. Ennen kaikkea haluan, että vaatteet ovat mukavat päällä ja miellyttävän väriset omasta mielestäni; mikä tarkoittaa, että ne yleensä ovat keskenään sopivan sävyisiä, koska epäsopivat värit häiritsevät minua itseäni…

Ihmiset kuitenkin päättelevät toisen ihmisen pukeutumisesta yhtä jos toista, mikä on turhauttavaa. Kerran yksi tuttavapiirin ihminen ehkä pelkäsi minun kääntyneen ”vääräuskoiseksi”, kun nyrpisteli ja tuhahteli pussihousuilleni. Olisi ollut luultavasti ihan turha selittää hänelle, miksi minulla oli tuossa kesäisessä tilanteessa nimenomaan pussihousut eikä esim. säähän sopivat shortsit.

On ylipäätään typerää, että kaksinapainen sukupuolijaottelu edelleenkin ohjailee pukeutumisetikettiä niin että joissakin juhlavissa tilaisuuksissa naisoletettujen toivotaan paljastavan säärensä, käsivartensa ja olkapäänsä… ja miesoletetut ovat sitten jopa ihan peittävissä puvuissa. Mikä naurettava ja perusteeton epäsuhta! Ja mistähän se kertookaan? Ja joissakin maissa menee sitten toiseen suuntaan överiksi…

Ihmisten ajattelu on usein niin tiedostamatonta, että he vain jatkavat samaa höppänyyttä vuosikymmeniä, kyseenalaistamatta koskaan syytä, miksi jostakin tuli joskus muinoin tapa ja normi…

Vielä pari vuotta sitten pohdin, että jos minulla olisi nenärengas, useampikin asiakas saattaisi vieroksua minua; ainakin, kunnes kuulisi minun puhuvan ihan järkeviä asioita ja huomaisi minun ymmärtävän häntä riittävän hyvin, vaikka näytänkin jotenkin epätavalliselta. No, nyt minulla on ollut lävistys nenässä yli vuoden, eikä kukaan ole reagoinut siihen mitenkään negatiivisesti; ei sen enempää asiakas kuin työtuttava (ainakaan avoimesti). Olin siis ihan turhaan huolissani siitä, että joku jäisi vastaanotolla vain tuijottamaan nenääni, niin ettei pystyisi edes puhumaan tai kuuntelemaan minun puhettani…

Olen myös tehnyt hiuksiini pieniä, kenties joitakuita oudoksuttavia muutoksia, ja antanut vaatetukseni muuttua entistä rennommaksi… muttei vieläkään ole kukaan kyseenalaistanut ammatillisuuttani ainakaan suoraan sanomalla. Selän takanahan saattaa tietysti kierrellä pohdintoja siitä, mikä ihme minua vaivaa. Mutta mitä ei tiedä, sehän ei vahingoita. Sanokoot suoraan, jos haluavat. Ja tokihan asiakkailla on tilaisuus antaa asiakaspalautteita vastaanoton jälkeen. Sinnehän voi kirjoittaa ihan anonyymisti vaikka että ”muuten hyvä psykologi, mutta epäsiisti”, tai jotain.

Hillitty, asiallinen, provosoimaton, normaali, huomaamaton, neutraali… Hoh.

Niin, onko oikeus olla omanlaisensa, varsinkin, ellei siitä mitään vahinkoakaan ole?

Tästä pääsee lukemaan ”Kaappiaktivistista mielenosoittajaksi – Osa VII”- sarjiksen.