Hävettäviä piipahteluja?

Pieni pohdintatehtävä. Yritähän analysoida, millä tavoin tuntemasi ihmiset suhtautuvat seuraaviin hypoteettisiin tilanteisiin, ja mikä on valtavirran suhtautumistapa:

Olipa kerran eräs filmitähti, joka piipahti yksityislentokoneellaan Suomessa katsomassa rakenteilla olevaa huvijahtiaan. Yle uutisoi tapahtumasta.

Olipa kerran työntekijä kahvihuoneessa, joka kertoili nenä pystyssä, mutta olevinaan vaatimattomana, miten kiva oli piipahtaa lomailemassa jossakin kaukomailla. Ja toiset tunsivat painetta kertoa omista kivoista piipahteluistaan tai piipahteluaikeistaan, ja vähintään yksi heistä päätti, että seuraavalla lomallaan hänkin kyllä piipahtaa jossakin kivassa paikassa.

Olipa kerran henkilö, joka avasi läppärinsä ja katseli siihen avautuvaa kuvaa, jossa luki jotensakin näin: ”Jos haluat nähdä vesiputouksia, tässä sinulle seuraava matkakohde!” Ahaa, se on jossain Etelä-Amerikassa. No voisihan siellä vaikka piipahtaakin. Kun tekee niin kovasti mieli nähdä putouksia, ja elämäni mielekkyys on niin kovasti kiinni siitä, näenkö eteläamerikkalaisia vesiputouksia ihan livenä… Ja masennun ja kärsin kovasti, jos ei ole aikaa, rahaa eikä muutenkaan mahdollista lähteä sellaiselle matkalle. Tai jonnekin muualle piipahtelemaan. On kovin kurjaa, kun ei saa kaikkea mitä alkaa haluta, vaikkei alkujaan oikeastaan halunnutkaan…

Tunnistitko, mikä on

a) Ajattelemattomien höppänien näkökulma?

b) Ympäristötietoisen näkökulma?

c) Nihilistin näkökulma?

d) Joku sekalainen ja määrittelemätön suhtautumistapa?

Ei huvita nyt enempää edes vatvoa tätä asiaa. En ymmärrä, minne lentohäpeä katosi, vai eikö se ehtinyt vielä kunnolla levitäkään?

Lainaus (https://www.ilmastoapu.fi/kirjoitus/9515):

"Maailmanlaajuisesti lennot aiheuttavat yhteensä noin 860 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt (2017).

Muusta ihmisen toiminnasta johtuvat päästöt ovat noin 40 miljardia tonnia hiilidioksidia, jolloin lentojen osuus päästöistä on 2,1 prosenttia ja todelliset vaikutukset huomioiden noin neljä prosenttia.

Lentoliikenteen matkustajamäärät ja päästöt ovat kasvaneet jatkuvasti viime vuosikymmenten aikana.

Euroopan lentoliikenteen ympäristöraportin mukaan lentojen määrän odotetaan lisääntyvän vuoteen 2005 verrattuna noin 45 prosenttia vuoteen 2035 mennessä."

Oikeus olla omanlainen?

"Leikkimielimaailman" Jade-Jalmari on valmistautunut terapeuttiseen "mielenilmaukseensa"...

Kirjoittelin pohdintaa tästä aiheesta alkujaan yli kaksi vuotta sitten, muttei minulla näköjään huvittanutkaan julkaista ajatuksiani vielä silloin. Nyt kuitenkin törmäsin noihin aiempiin pohdintoihini, ja arvioin aiheen itselleni ajankohtaiseksi; se nääs liittyy ainakin jossain määrin siihen sarjakuvaan, jota olen täällä toisessa blogissani jatkokertomuksena julkaissut.

Kyse on siis siitä, onko ihmisellä oikeus olla oma itsensä, omanlaisensa, vai täytyykö hänen enemmän tai vähemmän mukautua ja muovautua ympäristön odotusten ja oletusten mukaiseksi, vähintäänkin ulkoiselta käytökseltään tai olemukseltaan…

Olin pari vuotta sitten kovin tympääntynyt siihen, etten voi olla ”omana itsenäni” vieraampien ihmisten seurassa, vaan minun täytyy mukautua siihen, millainen oletan heidän odottavan minun olevan, etten vain tuota ylenmääräistä hämmennystä, vaivautumista ja oudoksuntaa, ärtymystä tai vihamielistä kummeksuntaa, tai ylipäätään minkäänlaista sellaista huomiota, joka sotkee tärkeämpien asioitten käsittelyä. Ihmisten oudoksuvat tunnereaktiot ovat sitä paitsi rasittavia; saati sitten, jos omituisuuksiani aletaan ihmetellä ja kysellä ääneen, ja siitä tulee ylimääräistä vuorovaikutusta.

Minusta tuntui, etten saa ja/tai halua herättää huomiota olemalla liian outo; en edes liian persoonallinen. En halua shokeerata ihmisiä. Minun pitää siis olla turvallisen tavallinen, eikä mikään epäilyttävä kummajainen.

No, minulla oli joskus vuosia sitten asiakastyötä tehdessäni jalassani vihreät tennarit. Minusta niissä ei ollut mitään omituista ja pidin niistä itse, mutta asiakkaani tuijotti niitä ja tuhahti sitten jotakin niitten väristä ja tyylistä, mikä tulkintani mukaan kuvasti kokonaisvaltaista paheksuntaa pukeutumistyyliäni kohtaan. Ohitin kommentin kohteliaasti, mutta tapahtuma haittasi rakentavan vuorovaikutuksen kehittymistä. Vei pidemmän aikaa saavuttaa kyseisen asiakkaan luottamus ammatillisiin kykyihini ja uskottavuuteeni. Ehkäpä tuo yksittäinen tapahtuma vahvisti oletustani, ettei asiakastyössä saisi olla liian persoonallinen…

Nykyään luottamuksellisen yhteistyösuhteen rakentamiseen asiakastyössä ei ole senkään vertaa aikaa kuin silloin aiemmin, joten pitäisi kai olla ensi silmäykseltä riittävän uskottava psykologi, jotta voi ryhtyä heti työstämään asiakkaan asioita jollakin näyttöön perustuvalla lyhytterapeuttisella menetelmällä. Pitää siis olla asiallinen, neutraali, ”normaali”, ettei kohtaamisessa mene aikaa työntekijän habituksen ihmettelyyn ja ammatillisuuden puntarointiin.

Eihän tähän ole mitään kirjoitettuja sääntöjä, mutta onpahan kuitenkin jonkinlainen ääneen lausumaton paine. Itse en pidä siitä, jos työntekijä viestii pukeutumisellaan ”asemaansa” tai pukeutuu jotenkin ylettömän viehkeästi tai paljastavasti. Itselläni ei ole mitään kalliita vaatteita eikä asusteita, jollaisilla jotkut ammattilaiset ehkä yrittävät viestiä sitä, että ovat olevinaan jotenkin ”parempia” ihmisiä kuin ”autettavat”.

En myöskään yritä olla erityisen ”tyylikäs” tai ”muodikas”. Minulla on vain omanlaiseni mieltymys tietyntyylisiin vaatteisiin, joten niistä saattaa muotoutua jonkinlainen ”tyyli”. Ennen kaikkea haluan, että vaatteet ovat mukavat päällä ja miellyttävän väriset omasta mielestäni; mikä tarkoittaa, että ne yleensä ovat keskenään sopivan sävyisiä, koska epäsopivat värit häiritsevät minua itseäni…

Ihmiset kuitenkin päättelevät toisen ihmisen pukeutumisesta yhtä jos toista, mikä on turhauttavaa. Kerran yksi tuttavapiirin ihminen ehkä pelkäsi minun kääntyneen ”vääräuskoiseksi”, kun nyrpisteli ja tuhahteli pussihousuilleni. Olisi ollut luultavasti ihan turha selittää hänelle, miksi minulla oli tuossa kesäisessä tilanteessa nimenomaan pussihousut eikä esim. säähän sopivat shortsit.

On ylipäätään typerää, että kaksinapainen sukupuolijaottelu edelleenkin ohjailee pukeutumisetikettiä niin että joissakin juhlavissa tilaisuuksissa naisoletettujen toivotaan paljastavan säärensä, käsivartensa ja olkapäänsä… ja miesoletetut ovat sitten jopa ihan peittävissä puvuissa. Mikä naurettava ja perusteeton epäsuhta! Ja mistähän se kertookaan? Ja joissakin maissa menee sitten toiseen suuntaan överiksi…

Ihmisten ajattelu on usein niin tiedostamatonta, että he vain jatkavat samaa höppänyyttä vuosikymmeniä, kyseenalaistamatta koskaan syytä, miksi jostakin tuli joskus muinoin tapa ja normi…

Vielä pari vuotta sitten pohdin, että jos minulla olisi nenärengas, useampikin asiakas saattaisi vieroksua minua; ainakin, kunnes kuulisi minun puhuvan ihan järkeviä asioita ja huomaisi minun ymmärtävän häntä riittävän hyvin, vaikka näytänkin jotenkin epätavalliselta. No, nyt minulla on ollut lävistys nenässä yli vuoden, eikä kukaan ole reagoinut siihen mitenkään negatiivisesti; ei sen enempää asiakas kuin työtuttava (ainakaan avoimesti). Olin siis ihan turhaan huolissani siitä, että joku jäisi vastaanotolla vain tuijottamaan nenääni, niin ettei pystyisi edes puhumaan tai kuuntelemaan minun puhettani…

Olen myös tehnyt hiuksiini pieniä, kenties joitakuita oudoksuttavia muutoksia, ja antanut vaatetukseni muuttua entistä rennommaksi… muttei vieläkään ole kukaan kyseenalaistanut ammatillisuuttani ainakaan suoraan sanomalla. Selän takanahan saattaa tietysti kierrellä pohdintoja siitä, mikä ihme minua vaivaa. Mutta mitä ei tiedä, sehän ei vahingoita. Sanokoot suoraan, jos haluavat. Ja tokihan asiakkailla on tilaisuus antaa asiakaspalautteita vastaanoton jälkeen. Sinnehän voi kirjoittaa ihan anonyymisti vaikka että ”muuten hyvä psykologi, mutta epäsiisti”, tai jotain.

Hillitty, asiallinen, provosoimaton, normaali, huomaamaton, neutraali… Hoh.

Niin, onko oikeus olla omanlaisensa, varsinkin, ellei siitä mitään vahinkoakaan ole?

Tästä pääsee lukemaan ”Kaappiaktivistista mielenosoittajaksi – Osa VII”- sarjiksen.

Opportunistipopulistiluuseri – sinut on nähty!

Jotenkin voisin kuvitella, että tämän-
tapainen olento voisi olla populisti-
opportunisti-luuserin vastakohta, jos
olisi oikeasti olemassa. Harmi kun ei ole.

Yle uutisoi tänään, että perussuomalaisten eduskunta-avustaja Talso on julkaissut Facebookissa ruokajonoja koskevassa keskustelussa tekstin, jonka sisältö oli tämä (lainaus https://yle.fi/a/74-20159393):

”Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, siitä pitää Kela huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne.”

Ylen mukaan Talso on tunnistanut kirjoituksen omakseen ja sanonut ”seisovansa sanojensa takana”. Hänen mielestään ”Suomessa on paljon ideologisesti työttömiä ja tiedän paljon sellaisia, jotka eivät halua mennä töihin.” Ylen mukaan Talso viittaa sanalla ”luuseri” nimenomaan ihmisiin, jotka eivät hae töitä…

Niin kuin mitä töitä?

Ei taitaisi tuo ylimielisesti ja ilkeästi sanaileva miekkonen itsekään ihan mitä tahansa työtä kelpuuttaa, eikä osaisi tehdäkään, luulenpa. Eikä varmaan itsekään "nosta persettään siitä tuolista”, ellei koe sitä pinnistystä välttämättömäksi, tai jos sattuu olemaankin joskus ihan uupunut tai sairas. Kiva jos on terve ja työkykyinen ja hyväpalkkaisessa työssä; olisi siitä mokoma kiitollinen, eikä ylpeilevä ja toisia pilkkaava!

Onhan realiteetti, että vaikkei ihminen olisikaan esimerkiksi vajaatyökykyinen, eihän hänellä voi olla edellytyksiä mihin tahansa työtehtävään, vaikka jotain ehkä olisikin tarjolla. Ja on ihan turhaa energiankulutusta ”nostaa persettä tuolista” hakeakseen töitä, joihin ei kuitenkaan pysty. Ja se työttömien ”työnhakupakko” rasittaa myös työnantajia, joille tulee kymmeniä tai satoja tyhjänpäiväisiä hakemuksia ihmisiltä, joilla ei ole edellytyksiä ilmoitettuun työhön, eikä aina varmaan motivaatiokaan. Joku järki siinäkin systeemissä tulisi olla…

Olen pohdiskellut paljonkin sitä, kuka on ”luuseri”, jo vuosia sitten, esim. tässä tekstissäni. Sanan määritelmä riippuu tietenkin sanojasta ja näkökulmasta. Tietyntyyppiset ylimieliset, omahyväiset ja epäempaattiset ihmiset haukkuvat ”luusereiksi” herkästi niitäkin, joilla on ihan oikeasti haasteita selviytyä tässä yhteiskunnassa; ylipäätään elämänhaluisina ja hengissä. Ja jos kovin leimataan ja haukutaan, kun on oikeasti vaikeaa, eipä ihme, ettei huvita tehdä jotakin epämielekästä hommaa muutaman lisäeuron saadakseen ja ollakseen osallinen tällaisessa syrjivässä, ”parempien ihmisten” kivassa utopiayhteiskunnassa, jossa menestyneimmät leikkivät yhdessä ”velkalaivan kääntelyä”, leikin ulkopuolisten selkänahasta revityillä euroilla…

Jos Suomessa onkin joitakin ihmisiä, jotka ovat ”ideologisesti työttömiä”, kuten Talso väittää, eivät sellaiset minun mielestäni ole ”luusereita” vaan kenties jonkinlaisia opportunisteja. Ja jos opportunisteja haukkuu luusereiksi, sellaisia ovat ehkä jotkut perussuomalaisetkin, jotka toimivat opportunistisesti. Opportunistipopulisteja. Ja luusereita (ainakin kyvyssään kokea empatiaa).

Populisteilla on oma taktiikkansa ajaa omia etujaan, hyödyntäen toisten heikkouksia, psykologisia tai muita. Ensin mielistellään ”tavallista kansaa”, jotta saadaan heidän äänensä ja päästään valta-asemaan. Hyödynnetään tässä mm. ”duunareitten” epäluuloa akateemisia ihmisiä kohtaan, tavallisen kansalaisen ennakkoluuloja muunlaisia ja muunmaalaisia kohtaan, yleisinhimillistä vierauden- ja muutoksenpelkoa, tavallista vähäisempää kykyä analyyttiseen ja kriittiseen päättelyyn, joittenkin yksilöitten luontaista itsekkyyttä, jne.

Sitten kun on päästy vallan ja ison palkan makuun, kevennetään omaa verotusta, ruvetaan ylimielisiksi ja aletaan kyykyttää ja pilkata heikommassa asemassa olevia, koska eipä heitä tarvitse mielistellä ennen seuraavia vaaleja… Heitä tarvitaan nyt vain ”velkalaivan kääntelyyn”. Edelleenkään ei niissä piireissä oikein arvosteta korkeammin koulutettuja ihmisiä, ”älykköjä”, tutkijoita tai filosofeja, taiteilijoista puhumattakaan, koska vain itsen kaltaiset ovat kivoja (eli rahan ja vallanahneet, yli-isänmaalliset, ylimieliset, biologisia ominaisuuksiaan myöten konservatiiviset, suppeakatseiset, vähemmän luovat tai vähemmän viisaat ihmiset…)

Viisaampi ihminen on heidän kaltaisilleen uhka, koska viisaampi ehkä näkee noitten psykologisten manipulointitekniikoitten läpi ja saattaakin paljastaa heidän ketkuilunsa. Opportunistin mahdollisuus hyötyä tilanteista haihtuu, jos hän jää kiinni. Populistiopportunisti täytyy siis tunnistaa ja paljastaa muillekin, jotta muutkin osaavat varoa sellaisen eläjän juonia.

Älkää siis hyvät ihmiset enää äänestäkö populistiopportunisteja hallintotehtäviin, vaikka heitä olisikin ehdolla! He haluavat sellaisiin hommiin ehkä siksi, etteivät välttämättä osaa tehdä kunnolla muutakaan työtä, tai, heillä ei huvita ”nostaa persettään tuolista” muunlaisten töitten takia, ja he ovat omasta mielestään jonkinlaisia ”yli-ihmisiä” alentuakseen itse tekemään ”paskatöitä”. He haluavat siis päästä hyväpalkkaiseen ja arvostettuun asemaan pätemään ja päsmäröimään ja tehtailemaan etuja itselleen ja kaltaisilleen, ja pilkkaamaan ”luusereita”…

Miksi populistiopportunistiluuserit saisivat valita itselleen unelmiensa työn ja vieroksua muita hommia, jos heidän mielestään muittenkin pitäisi ottaa vastaan epäsopivaa työtä ja vielä hakeakin sellaista, vaikkei sitä olisi olemassakaan? Eihän heitä tarvitse sinne eduskuntaan avustaa. Nostakoon ”perseensä tuolista” ihan itse ja hakekoon muita työtehtäviä, vai eikö kelpaa?

Itselleen epäsopivia töitä vieroksuva tavallinen työtön ”luuseri” aiheuttaa paljon vähemmän haittaa toisille ihmisille kuin ilkeä, itsekeskeinen ja epäempaattinen päättäjä, kuten populistiopportunistiluuseri.

Ja vinkki: Uusi jakso nukkesarjiksesta "Kaappiaktivistista mielenosoittajaksi" on ilmestynyt tänne toiseen blogiini.

Poliittisesta sössimisestä innostuksen kautta leikkimiseen

Saako ruualla leikkiä? Eikö saa, jos sen
 kuitenkin sitten vielä syö...?

Luin tänä aamuna Yle-uutisia, ja siellä oli juttu, jonka kommenteissa oli varsin paljon kriittisiä näkemyksiä nykyisestä hallituksesta. Muistelenpa, että siellä käytettiin useamman kerran ilmaisuja, jotka viittaavat ylimielisyyteen, itsekeskeisyyteen, epäempaattisuuteen ja suoranaiseen typeryyteen. Yllättävää kyllä, silmiini ei noita kommentteja selatessani sattunut yhtäkään nykyhallitusta puolustelevaa kommenttia. Ja kyllähän kunta- ja aluevaalien tuloskin kertoi jotakin siitä, millainen kuva etenkin eräästä hallituspuolueesta on useammallekin tämän maan ihmiseläjälle välittynyt.

Itse en ole politiikassa mukana, en edes sitoutumattomana, vaikka mielipiteitä joistakin asioista joskus esitänkin oman näkökulmani ja arvomaailmani pohjalta. Onhan eri asia osata esittää omia mielipiteitä kuin tietää ja ymmärtää asioista riittävän hyvin kyetäkseen tekemään vastuullisia päätöksiä, kaikki luomakunnan oliot huomioiden. Tosin, tuskinpa kukaan nykypäättäjistäkään on kaikissa asioissa tietäväinen ja avarakatseinen, mutta onneksi jotkut sentään ymmärtävät oman tietämyksensä rajallisuuden, ja kysyvät asiantuntijoilta apua, jos eivät jotakin itse osaa arvioida.

No, jos on tässäkin maassa hölmöilty, niin mitäpä voi sanoa siitä, mitä sössimistä rapakon takana tapahtuu… Hoh hoi. ”Innostuneena säheltämisestä” on itse kullakin kokemusta, mutta sellaista ei pitäisi tehdä asioissa, joissa virheistä aiheutuu huomattavia vahinkoja toisille eläville. Eikä näillä kaikilla säheltäjillä ole kyse edes luovasta innostuksesta, vaan rahan, maineen ja kunnian intohimoisesta tavoittelusta suureellisin elein ja teoin.

Niin että jos minä sählään siinä, että säilön tyhjiä vanilliinisokeri- ja leivinjauhepurkkeja osittain hajonneen kirjahyllyn alakaappiin, koska sain joskus toistakymmentä vuotta sitten innostuneen ajatuksen, että teen niistä joulukalenterin, aiheutunut vahinko on melko pieni verrattuna siihen, että joku keksii hankkia laajentuneen egonsa hallittavaksi jonkun toisen valtion. Sitä paitsi, ehkä minulla on jo jopa puolet joulukalenteriin vaadituista purkeista kasassa, joten ei ideani välttämättä olekaan ihan toteuttamiskelvoton, vaikkakin tässä taloudessa tulee loppujen lopuksi leivottua aika harvoin, joten yhdenkin purkin tyhjentämisessä menee jopa kuukausia…

Kyllähän tässä hetkittäin tuntuu aika ääliöltä, joten ei olisi kovinkaan vastuullista väittää olevansa jotenkin sellainen ihminen, joka voisi olevinaan hoitaa toisten elävien asioita edes missään kunnanvaltuustossa. Sitä paitsi sosiaaliset tilanteet ovat rasittavia, ja ärsyyntyisin kuitenkin toisten keskusteluista ja mielipiteistä ja siitä, mitä kaikkea muuta he viestivät non-verbaalisesti politikoinnin ohessa joka himputin kokouksessa. Ja ärtyneenähän omista mielipiteistä tahtoo tulla tahattoman kärjistettyjä tai jopa tahallisen provosoivia, eikä niitä sitten edes sano ääneen, koska ei kuitenkaan halua loukata ketään. Joten on aivan turhaa istua missään päättävässä elimessä hymistelemässä vain itsekseen mielipiteittensä kanssa, pyörimässä penkissä ja nytkyttelemässä jalkojaan, tuhraamassa asiakirjoja piirusteluillaan ja peittelemässä haukotuksia, pidättelemässä hengitystään toisten hajujen takia ja muutenkin epämukavuutta tuntien.

Enkä tiedä miksi edes mietin koko asiaa. Ehkä siksi, että jos arvostelee toisia ihmisiä, esimerkiksi hallituksen jäseniä, olisi kai hyvä asettua hetkeksi heidän saappaisiinsa tai housuihinsa, ja kuvitella, miten itse hoitaisi asiat, jos olisi siinä asemassa. Osaisinko itse toimia sen paremmin? Jaksaisinko niitä paineita, joita he kokevat, ja pystyisin silti toimimaan empaattisemmin ja vähemmän omahyväisesti kuin he?

Kuvittelen olevani lähtökohtaisesti empaattisempi ja arvomaailmaltani solidaarisempi kuin jotkut nykypäättäjät, ja kuvittelen myös, että hyödyntäisin enemmän asiantuntijoitten näkemyksiä päätöksenteossa, mutta silti eettiset arvot edellä… Mutta, en kuvittele sietäväni kovin hyvin toisten ihmisten kanssa työskentelyä; eikä minulla ole kärsivällisyyttä istua tuntikaupalla kuuntelemassa ihmisiä, jotka puhuvat minun mielestäni typeriä asioita, tai huokuvat persoonansa täydeltä rasittavuutta, vaikkeivat edes puhuisi mitään; haisevat tököteiltä, rääkkäävät kuuloaistimusten vastaanottokeskustani soinnittomilla tai muuten häiritsevillä äänillään, ja heiluvat edessäni tai jopa vieressäni epämiellyttäviin väreihin verhoutuneilla ihmiskehoillaan. Ja mitä tulee tiloihin, joissa pitäisi pystyä työskentelemään kaksisatapäisen porukan keskellä… Liian kirkkaat valot, ja jotain helskutin nakupatsaita koristeena. Mitä ihmeen tekemistä nakupatsailla on valtiollisen päätöksenteon kanssa?

En siis voi väittää, että pystyisin sellaiseen työhön, jollaista ne isopalkkaiset ”kansan valitsemat” ihmiset tekevät siellä eduskunnassa ja hallituksessa. Ylikuormittuisin, alkaisin provosoitua, ryhtyisin käyttäytymään epärakentavasti, menettäisin rationalisointikykyni ja alkaisin lähinnä vain inhota joitakuita ihmisiä, jotka ovat mielestäni ylimielisiä, itsekeskeisiä teeskentelijöitä, ja luultavasti loukkaisin joitakuita verbaalisesti, ja siitä seuraisi ongelmia. Ja koska tulisi liikaa ongelmia, en jaksaisi enää paneutua niihin asioihin, jotka olisivat olleet minun vastuullani, ja sössisin kaiken.

Eli, päätyisin ihan samalla tavalla sössimään kuin ne eräät tämän maan hallituksessa, tai jopa rapakon takana. Ihmisiähän he ovat, kaikessa tuskastuttavassa puutteellisuudessaan, enkä minä heillekään mitään pahaa tahdo, pohjimmiltani, vaikka heitä joitakuita inhoaisinkin. He voisivat mennä pelaamaan jotakin roolipeliä, jossa taistellaan ja juonitellaan kruunusta, tai rakentelemaan lego-palikoista omaa valtakuntaansa ihan yksikseen, tai vaikka ihan vain hiekkalaatikolle, lapsenvahtien silmälläpidon alaisiksi, leikkimään, henkisestä iästään riippuen. Eli, kaikki vaan leikkiterapiaan, ja muutaman vuoden päästä saisivat kokeilla uudelleen poliittista uraa. Tosin, narsistit ja psykopaatit pitäisi kyllä pystyä karsimaan ehdokaslistoilta… Tosin, hehän eivät oikein osaa leikkiä, joten, ehkäpä he karsiutuisivatkin leikkiterapian myötä?

Minä kun en varsinaisesti identifioidu edes ihmiseksi, niin en pysty tässä rehellisesti lietsomaan edes sellaista ”me-henkeä” että puhuisin ”meistä ihmisistä” halutakseni herätellä jonkinlaista vastavuoroista empatiaa ”meitä hölmöjä ihmisiä” kohtaan. Mutta olinpa sitten nelijalkainen tai ufo, se pätee, että miten tahtoisin toisten toimivan itseäni kohtaan, siten tulisi itsenikin toimia noita toisia kohtaan. Eli, ymmärtäväisesti ja tuomitsematta, vaikka miten inhottaisi.

Leikkikää hyvät ihmiset enemmän. Hyvää Pääsiäisen jälkeistä arkea!

Huom. leikkimielellä värkkäsin tänne blogiin taas uuden sarjakuvan.

Takkuista yritystä ja kirvelevää turhautumista...

Olisi varmaan enemmänkin asioita kirjoittamalla pohdittavaksi, mutten ehdi tänään jäädä vatvomaan enempiä. Kyhäilin menneinä päivinä uutta sarjakuvajaksoa ja keskustelin asioista erään sangen aktiivisen ja tietynlaisia ihmisiä auttavan ihmisen kanssa.

Hänkin piti mahdollisena, että jokin taho suodattaa netistä materiaalia, joka yhdistää "lapset" ja T-R-A-N-S- aiheen. Eli, jos tuottaa nettiin materiaalia, joka saattaisi kiinnostaa lapsia (kuten nukkesarjakuvia), mutta siinä käsitelläänkin sellaista aihepiiriä, jollaisesta ei jossain ympäristössä suvaittaisi lasten olevan lainkaan tietoisia, "sensorit värähtävät" ja "suodattimet" estävät materiaalin näkymisen alle 18-vuotiaille.

Minkäs teet. En nyt sitten saa näitä sateenkaarevia kyhäelmiäni näkymään tavalliselle googlaajalle, joka ei laita SafeSearchia pois päältä. Typerää ja turhauttavaa, jos vain sellaiset selaajat voivat löytää tuon nukkeblogini, jotka tieten tahtoen etsivät K18-materiaalia...

Pitäisi vaivautua jakamaan linkkiä muulle tavoin, mutten ainakaan nyt jaksa... Teenpä sitten vain omaksi ilokseni ja terapiakseni näitä juttuja tulevina päivinä, jos ollenkaan. Hullulla on halvat huvit, kuten äidilläni on tapana sanoa...

Palautui mieleeni tämä jo vanhempi postaukseni "leikkimieli"-aiheesta.

Uusi sarjakuvatarinan "jakso" löytyy täältä.

Vaarallista nukkeleikkiä?

Uusi "jakso" on luettavissa täällä "nukkeblogini" puolella.

Huomasinpa sellaisen ilmiön, että kun itse yritän hakea "leikkimielimaailma"-blogiani Google-haussa, "SafeSearch" ei suostu näyttämään sitä!

"SafeSearch on suunniteltu tunnistamaan vain aikuisille tarkoitettua sisältöä (esim. pornografiaa ja graafista väkivaltaa) Google Haussa."

Ja tämähän on kyllä aika surkuhupaisan naurettavaa, koska ihan oikeasti kyse on vain nukkehahmoista, jotka eivät tosiaankaan edes esitä mitään väkivaltaisia tai pornograafiseksi luokiteltavia kohtauksia.

Yleensäkin tuotan vain suunnilleen K-12-tasoista sisältöä (esim. kirjoissani) ainakin säädyllisyyden suhteen. Mielenterveysasiat saattavat tietysti olla vähän rankkoja varhaisteini-ikäisille, mutta mitähän sen ikäiset löytävätkään netistä ihan sensuroimattomasti? Ja ihan varmasti vähintään kaksitoistavuotiaille soveliaaksi arvioiduissa elokuvissa tai sarjoissa ihmiset esim. käy baarissa ja puhuu mielenterveysasioista; ja saattaapa niissä esiintyä jopa homoseksuaaleja...

En itse ajattele, ettei nukkesarjakuviani voisi katsella ja lukea vähintään teini-ikäiset. Ihan pikkulapset ei niistä ehkä paljoa ymmärrä, mutta kyllä niitä voisi lukutaidotonkin lapsi katsella esim. vanhempansa kanssa yhdessä, jos sellainen ajanviete sattuisi huvittamaan. Saisihan niistä ideoita yhteiseen askarteluun ja leikkimiseen.

Ettei vain tässä sensuroinnissa olisi kyse siitä, että noissa nukkesarjakuvissani näkyy esim. sateenkaarilippu...? Ilmeisesti joittenkuitten tahojen mielestä alaikäiset eivät saisi nähdä sellaistakaan, vahingossakaan. Kysyvät vielä, mitä se tarkoittaa... tai etsivät sitä netistä ilman SafeSearchia...

Vai onko yleensäkin niin vaarallista kannustaa ihmisiä olemaan sellaisia kuin ovat, vaikka he olisivatkin erilaisia kuin muut?

Hei googlen "sensorit", pitääkö minun vaihtaa kokonaan blogialustaa?

Olenko sensuroitu!?!

Olen viime aikoina kyynistynyt tämän blogin päivittämisen suhteen, koska sen jälkeen, kun julkaisin asiatekstin liittyen trans-aiheeseen, on tämän blogini näkyvyys epäilyttävästi vähentynyt. Kyseistä tekstiä kyllä syynättiin ahkerasti rapakon takana, mutta senpä jälkeen katselumäärät uusissa teksteissä ovatkin tipahtaneet varsin selvästi. Epäilen siis, että tuotan jonkun tahon mielestä ei-suotavaa sisältöä, vaikka kirjoittaisin ja julkaisisin vaikkapa psykologian ja lääketieteen alan artikkeleihin pohjautuvaa tekstiä.

Saa nähdä miten tämän mitäänsanomattoman tekstin näkyvyyden suhteen käy!

Noo… Ei tämä blogialusta ole kai vielä ”keksinyt” estää minua julkaisemasta enää yhtään mitään, vaikka se pystyisikin säätelemään julkaisujeni näkyvyyttä hakukoneille. Viime aikojen turhautuneesta mielentilastani poikineessa päättäväisyydenpuuskassa avasin pari päivää sitten kolmannen blogin, jonne latasin kaikki tähän asti tekemäni nukkesarjakuvat, ja jonne jatkossakin laitan niitä, jos Luoja suo, ja Blogger sallii…

Sekään blogi tuskin tulee olemaan mikään yleisömenestys; etenkin, jos kaikkia minun käyttäjänimelläni tehtyjä julkaisuja sorsitaan hakukoneissa, mutta sinnikkäästi yritän kuitenkin levittää myötäelävää ja hyväksyvää suhtautumista erilaisuutta kohtaan, edes satunnaisille blogivierailijoille. Psykologin ammattietiikkakin niin suosittaa, siis tiedottamaan esimerkiksi sateenkaarevista biopsykososiaalisista ilmiöistä, vaikkeivat kaikki ihmiset niistä aiheista pitäisikään.

Mutta eikö ole aika omituista, jos aletaan tällaisilla globaaleilla informaatioalustoilla ikään kuin piilotella tieteellisiinkin lähteisiin pohjautuvia koosteita ja kannanottoja?

Tästä voi tutustua nukkeleikkimaailmasta syntyneeseen ”blogiini”:

T. H. Hukan terapeuttinen leikkimaailma poikkeaville olennoille